Into the woods.

Kotimaassa on nyt pyörähdetty ensimmäistä kertaa sitten Australiaan muuton. Miten raikkaalta tuntuikaan pikkupakkasilma, kun lentokentältä ensimmäistä kertaa ulos astuin! Ystävä naureskeli minulle, kun autossa ihastelin ylväitä puita kehä kolmosen varrella - keli oli sumuinen ja joka paikassa ruskeaa ja likaista. Lisää hymähtelyjä sain myöhemmin osakseni, kun hiekkatiellä ihastelin metsää ympärilläni. Oikeesti siinä oli muutama hassu puu, lumeton ja surkea maisema, mutta mielestäni se oli niin kaunista että! Siskon luona juoksin ulos innoissani kuin pikkulapset, kun huomasin että alkoi sataa lunta. Siellä sitten seisoin kodan takana metsästämässä kielellä lumihiutaleita. Ja olisin tehnyt lumienkelin, jos olis ollu tarpeeksi lunta. Äidin luona menin ensimmäiseksi metsään.

Kaikista ihaninta oli kuitenkin ihmiset. Kaikki ne rakkaat ihmiset. Kun ystävä purskahti itkuun nähdessään minut lentokentällä, tunsin todellakin tulleeni kotiin. En osaa edes kuvailla sitä tunnetta syvällä sydämen sopukoissa. Olin niin onnellinen, etten osannut edes itkeä. Kun sain uusimmat kummilapseni syliin, sydämeen tulvahti entistä enemmän rakkautta. Kuinka paljon sinne mahtuukaan! Siskon 2,5-vuotias tyttö juoksi syliin halaamaan ja sanoi: " Minulla on ollut Annu-tätiä ikävä. Annu-täti tuli sieltä Australiasta." 92-vuotias mummoni ei ollut vanhentunut yhtään, vaikka viimeksi lähtiessäni halasin häntä ajatuksella, että se olisi mahdollisesti viimeinen kerta kun näen häntä. Äidin kainaloon oli edelleen niin hyvä käpertyä. Velipoika rutisti lujempaa ja kauemmin kuin koskaan ennen. Kummilapsilta sateli suukkoja ja haleja. Ystävien kanssa sai puhuja kaikki maailman ilot ja murheet.

Reissu oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Lähteminen oli tällä kertaa paljon vaikeampaa kuin vuosi sitten. Olen silti maailman onnellisin, että ehdin halia niin montaa minulle rakasta ihmistä.

For the first time, since we moved here, I visited back home in Finland. All though I loved walking in the woods and breathing the fresh winter air, te best thing about it were the people. All the people I love so much. The whole trip was such a rollercoster of emotions, seeing and hugging everyone after such a long time and then needing to leave again too soon. It was much harder to leave this time, way harder. I'm still the happiest girl in the world knowing that there is so many people who love and care about me. And I got to see most of them.